Pyörätuolikelaaja Henry Manni teki läpimurtonsa huipulle vuonna 2013 Lyonin MM-kisojen pronssilla. Kunnianhimoinen Manni on siitä lähtien saavuttanut aikuisten arvokisamitalin joka vuosi.
”Olen aina ollut parhaimmillani arvokisoissa. Esimerkiksi Rion paralympialaisten alkuerässä tein ennätykseni ja finaalissa paransin vielä selkeästi alkueräni ennätystä. Sytyn sitä enemmän mitä suuremmat paineet ovat. Rakastan kilpailla ja pärjätä kilpailuissa”, kertoo Manni.
Parhaimpana muistona Manni kertoo urallaan olevan Rion paralympialaisten 100 metrin pronssimitalin. ”Kirkkaimpana omissa silmissä on Rion paralympialaisten 100 metrin pronssi. Se hetki, jolloin tajusin kelanneeni paralympiamitalin. Hetken se tuntui jopa voitolta. Näitä kokemuksia ei voi rahalla ostaa. Sen fiiliksen, kun kelaa pyörätuolin kanssa 35 km/h tunnissa ja ihmiset kannustavat”, muistelee Manni.
Tänä vuonna kunnon huippu pyritään ajoittamaan marraskuulle. ”Tällä kaudella meillä on MM-kisat vasta marraskuussa Dubain lämmössä. Rion paralympiamitalistina lähden totta kai mitalia hakemaan, eikä se hopea kenenkään tavoite ole”, kertoo Manni päättäväisesti.
Liikunnallinen Manni oli lapsena monessa mukana
Manni muutti perheineen vauvana Lahdesta Lohjalle. Lapsena hän oppi kävelemään normaalisti, eikä merkkejä liikuntavammasta ollut. ”Melko nuorena äitini alkoi kuitenkin epäillä suvussamme esiintyvän perinnöllisen liikuntavamman periytyneen myös minuun. Lääkärit uskoivat asian vasta ollessani 5-vuotias”, kertoo Manni.
Melko nopeasti edennyt liikuntavamma (spastinen parapareesi) ei kuitenkaan Mannin menoa hidastanut. Liikunnallinen lapsi oli monessa mukana. ”Perheessäni on yhteensä kuusi lasta, ja me kaikki olemme urheilleet – useat myös maajoukkuetasolla. Ensimmäinen lajini oli kanoottipoolo, jota aloin pelata 9-vuotiaana. Lajissa ei ole erikseen vammaisten sarjoja, ja kilpailin poolossa aina 18-vuotiaaksi asti saavuttaen SM-mitaleja sekä junioreissa että aikuisten sarjassa”, kertoo Manni.
Manni kertoo saaneensa kanoottipoolosta hyvät pohjat pyörätuolikelaukseen. ”Vammaisurheilu oli minulle pitkään täysin vieras asia, mutta ollessani 12-vuotias vuonna 2004, näin Leo-Pekka Tähden voittavan paralympia-kultaa ja oma kipinä syttyi heti”, kertoo Manni.
Manni ilmoittautui vammaisyleisurheiluleirille, ja innostui lajista vielä enemmän, kun Leo-Pekka oli opettamassa kelausta junioreille. Pian leirin jälkeen Manni sai myös ensimmäisen omien mittojen mukaan tehdyn kisatuolin.
”Rajoitteet ovat omassa päässä”
Manni kertoo, että haluaa tuoda paraurheilua sekä liikuntavammaisuutta aktiivisesti esille, ja rohkaista liikuntavammaisia lapsia löytämään oman juttunsa mistä nauttii. ”Rajoitteet ovat vain omassa päässä. Aina kannattaa liikkua, ja jos tekee mieli kokeilla miten kilpaurheilussa pärjää, ei sitä kannata eläkepäiviin jättää. Kannattaa uskoa itseensä, mutta kannustan silti hankkimaan koulutuksen ja mahdollisesti vähän CV:n täytettä”, sanoo Manni.
Hänen omalla kohdallaan opiskelu Pajulahden urheiluopistossa liikunnanneuvojaksi antoi hyvät lähtökohdat huippu-urheiluun. Pajulahden jälkeen hän jatkoi merkonomiopintoja oppisopimuksella Länsi-Uudenmaan Urheilijoissa, jolloin hän pystyi lähteä 2,5 kuukauden treenileirille Teneriffalle ja hoitamaan työt sekä opinnot etänä.
”Pajulahdessa opiskellessa ja Pajulahden jälkeen Urheiluopistosäätiö on vuosittain tukenut vielä rahallisesti, mikä on ollut merkittävä asia. Leirit ja kalliit varusteet eivät olisi mahdollista ilman rahallisia tukijoita”, päättää Manni.
