Pararatsastaja Lilli Vehmas aloitti ratsastamisen jo varhain ennen kouluikää ja ensimmäisillä ratsastusleireillä hän kävi jo kuuden vuoden iässä. Hevoset ja ratsastus ovat käytännössä aina kuuluneet Vehmaksen elämään ja arkeen.

Vuonna 2013 kärköläläisen Vehmaksen elämä kuitenkin muuttui pysyvästi hänen vammauduttuaan hevosonnettomuudessa. Onnettomuudesta seurauksena hänellä on osittainen korkea selkäydinvamma, niskan retkahdusvamma ja aivovamman jälkitila. Vuotta myöhemmin tapahtunut ratsastusonnettomuus pahensi vammoja entisestään. Sisukas Vehmas ei kuitenkaan antanut vammautumisen estää häntä jatkamasta hänelle rakkainta harrastusta, kouluratsastusta, jossa hänet luokiteltiin pararatsastukseen vuonna 2016.

Pararatsastuksessa ratsastettavissa ohjelmissa on otettu huomioon vammojen vaikutus suorituskykyyn, lisäksi ratsastajat voivat käyttää suorituksen aikana erilaisia apuvälineitä. Vehmas itse käyttää ratsastaessaan tukikauluria, lannetukea, kuminauhoja jalustimissa, yhdistelmäohjia ja raippaa. Niillä kompensoidaan puutteita, joita vammautuminen on jättänyt toimintakykyyn. Apuvälineiden lisäksi Vehmaksella on tukenaan esilukija, joka auttaa radalla edessä olevien käänteiden ennakoimisessa.

Vehmaksen hevosena on tumma lipizzanhevostamma Maestoso Madam, ”Masu”, joka on kulkenut hänen rinnallaan jo vuodesta 2006, jo kauan ennen vammautumista. Masu on ollut Vehmakselle tärkeä tuki kuntoutumisessa – niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Vehmas ja Masu ovat saavuttaneet useita palkintosijoja pararatsastuksessa, ja lisäksi lajin parissa on koettu monia ilon ja onnistumisen hetkiä: ”Ratsastuksessa varmastikin rakkain saavutus on kun voitimme Masun kanssa vuonna 2018 ensimmäistä kertaa ratsastusurheilun historiassa järjestetyt pararatsastuksen aluemestaruuskisat, jotka järjestettiin kotiseudullani Hämeessä. Tämän vuoden ilonaihe oli todella hyvä debyytti SM-kisoissa; kaikkien luokitusten yhteistuloksissa olimme neljänsiä ja oman luokituksen sisällä teimme toiseksi parhaan tuloksen”, Vehmas kertoo.

Kuulantyöntö haastaa erilaisuutensa takia

Liikunnallinen Vehmas on löytänyt ratsastuksen rinnalle myös toisen lajin, kuulantyönnön. Vuonna 2018 aloitettu harrastus parayleisurheilun parissa tuotti heti ensimmäisenä kesänä SM-hopeaa ja seuraavan vuonna kultaa SM-hallikisoissa.

”Ennen vammautumistani olen ollut urheilullisesti kai kohtuullisen lahjakas, koska melkein missä tahansa kokeilemassani lajissa olin vähintään keskitasoa ja pystyin omaksumaan nopeasti uutta. Ihminen kuitenkin tuudittautuu siihen, että aina on aikaa tehdä asioita myöhemmin. Yhtäkkiä vammautumisen myötä löysin itseni tilanteesta, että en enää pystykään ihan mihin tahansa lajiin. Kuitenkin sen sijaan että jäisin harmittelemaan mihin kaikkeen en pysty, on parempi käyttää energia sen pohtimiseen mihin vielä pystyisi ja laittaa tuumasta toimeen!” valottaa Vehmas ajatuksia lajivalinnan takana.

Uuden lajin aloittamisen taustalla oli myös viehätys ratsastukseen verrattuna täysin toisenlaiseen lajiin: ”Ratsastusta pidetään ulkoa katsellen yksilölajina, mutta minulle se on aina ollut joukkuelaji, jossa joukkueen muodostavat ratsastaja ja hevonen. Kuulantyöntö taas on puhtaasti yksilölaji, joka on minulle vieraampaa. Lisäksi kuulantyönnössä joutuu tietyllä tavalla todella kauas oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Ratsastuksessa suoritus on pidempikestoinen ja yhden radan aikana ehtii parantaa sekä korjata tekemistään. Kuulantyönnössä on vain yksi lyhyt suorite kerrallaan, eikä suoritusta pääse korjaamaan välittömästi”, kertoo Vehmas.

Kilpailujärjestelmät eroavat valtavasti kahden lajin välillä: ”Pararatsastus on ns. integraatiolaji, jossa kilpailutoiminta on integroitu lajiliittoon. Suomessa kilpailujärjestelmää on kehitetty vahvasti huippu-urheilun suuntaan ja ihan maailmanlaajuisestikin vertaillen kilpailujärjestelmä on huikean vaativa kansallisella tasolla. Yleisurheilu taas on kilpailujärjestelmältään erilainen ja rohkaisevampi osallistumiseen.”

”Tavoitteena on nauttia siitä mitä tekee!”

Vehmaksen suunnitelmissa on osallistua aktiivisesti ratsastuskilpailuihin sekä Masun kanssa että Vehmaksen ystävän omistamalla suomenhevosella Rannikon Kaislalla.Tavoitteita ja suunnitelmia joutuu kuitenkin tekemään hieman erilaisista lähtökohdista perinteiseen urheilijaan verrattuna: ”Perinteinen urheilija pystyy heti nimeämään mitkä kisat ovat milläkin aikataululla tähtäimessä. Tavoitteiden asettelu paraurheilijana on todella haastavaa – toisaalta vammautumisen mukanaan tuomien rajoitteiden takia, toisaalta taloudellisista syistä, jotka ovat erityisesti ratsastuksen osalta merkittäviä”, avaa Vehmas.

”Kustannuksiltaan ratsastus ja yleisurheilu ovat lajeina toistensa ääripäät. Tässä on nähtävissä epäsuhta riippuen siitä, onko laji tuettu yhteiskunnallisesti vai onko se rakentunut käytännössä täysin yksityisten varojen voimalla. Kun ratsastuksessa urheiluväline on vielä joukkuekaveri ja elollinen olento, jo pelkkä ”urheiluvälineen säilyttäminen” on todella arvokasta”, kertoo Vehmas.

Vehmas on löytänyt rinnalleen arvokkaan tukijan;yhteistyökumppani Vetcare Finland Oy on avannut täysin uusia mahdollisuuksia kilpailemisen suhteen ja esimerkiksi pararatsastuksen SM-kilpailuihin osallistuminen kesäkuussa oli mahdollista vain ja ainoastaan yrityksen tuen turvin. Lisäksi Vehmas on saanut Urheiluopistosäätiöltä apurahan, joka on omalta osaltaan mahdollistanut kilpailuihin valmistautumista ja harjoittelua.

Tulevaisuuden suunnitelmien ja kilpailuiden osalta Vehmaksen tavoitteet ovat maltillisia: ”Tavoitteenani on osallistua kisoihin mahdollisuuksien mukaan ja nauttia siitä mitä teen!”

”Osallistuessa ei häviä koskaan!”

Vehmas suosittelee lämpimästi vammautuneita hakeutumaan paralajien pariin: ”Oli laji mikä hyvänsä, oheistuotteena tulee mielekkäitä onnistumisen hetkiä, innostavia haasteista selviämisiä ja roppakaupalla samanhenkisiä uusia ihmisiä elämään. Ja tietenkin jos laji on yhtään fyysinen, saa siitä sitä parasta lääkettä eli liikettä. Jokainen voi urheilla ja osallistua kilpailuihin omalla tavallaan ja tasollaan. Vaikka sitä lähtisi kilpailuihin mukaan vain omaksi ilokseen alimmilla tasoilla niin saattaa käydä niin onnellisesti, että muutamien vuosien sisällä tekemisen ja osallistumisen riemu kantaa vaikka mihin! Osallistuessa ei häviä koskaan!”