Nette Kiviranta oli 3-vuotias, kun hän ensimmäisen kerran laski mäkeä rinteessä Alpeilla. Laskettelu on ollut aina Kivirannalle ja hänen perheelleen elämäntapa, johon on käytetty kaikki ylimääräiset vapaat ja loma-ajat. Lukioikäisenä Kiviranta oli ikäluokkansa parhaimpia alppihiihtäjiä, ja korkeimmillaan hän sijoittui U18-sarjan SM-pujottelussa pronssille.
Tuohon aikaan tapahtui myös auto-onnettomuus, jonka myötä Kiviranta halvaantui alaraajoista ja joutui pyörätuoliin. Hän oli matkalla Leville suurpujottelun SM-kilpailuihin tiimikaverinsa ja toisen valmentajan kanssa. Kiviranta oli kolarin aikaan unessa, ja tilanteen vakavuuteen hän heräsi vasta sairaalassa.
”Sen jälkeen asiat menivät askel askeleelta eteenpäin. Ensin tavoitteena oli päästä sairaalasta kuntoutukseen, neljän kuukauden kuntoutusjakson jälkeen kotiin ja melkein heti takaisin lukio-opintoihin. Läheiset pysyivät koko ajan ympärilläni ja tukivat, millä on ollut suuri merkitys”, hän painottaa.
Takaisin rinteeseen isän houkuttelemana
Viisi vuotta onnettomuudesta Kivirannan elämässä on tapahtunut paljon. Aluksi hän vannotti, ettei hän enää ikinä palaisi rinteille, ainakaan laskemaan itse.
”Isäni vain ilmoitti, että Hollannissa olisi para-alppihiihdon kokeilumahdollisuus, ja lähdetäänkö. Lähdin sillä pieteetillä, että pääsisin takaisin mäkeen, edes seuraamaan kavereideni kisoja rinteestä”, Kiviranta paljastaa.
Kokeiluleirillä Kivirannalle valkeni, kuinka paljon hän pystyy hyödyntämään aiempaa taustaansa tavallisen alppihiihdon puolella myös paraurheilussa, ja se innosti jatkamaan.
Nyt Kivirannalla on muutama vuosi kilpailu-uraa takana, ja parhaimmaksi saavutuksekseen hän nimeää MM-hopeamitalinsa viime vuodelta.
”Olen kiitollinen isälle, että vei minut Hollantiin, vaikka en ollutkaan helpoin tytär ja väitin vastaan”, hän nauraa.
Tavoitteena tasapaino harjoittelun, kilpailun ja muun elämän välille
Kiviranta kuvailee olleensa onnekas, sillä hänellä on ollut entuudestaan vahva tukiverkosto. Oman perheen, entisten valmentajien ja ystävien tuki para-alppihiihdossa on ollut hänelle korvaamatonta.
Positiivisesta ja sinnikkäästä perusluonteestaan huolimatta hän haluaa kuitenkin myös nostaa esiin paraurheilijan arjen haasteita. Yksi koetinkivi on ollut byrokratia, joka liittyy paraurheilussa kilpailemiseen ja avuntarpeeseen.
”On vaikea siirtyä paraurheilun puolelle, kun yhtäkkiä ei olekaan enää valmista pakettia ja ryhmää ympärillä. Täytyy itse rakentaa tukiverkosto ja oma kalenteri. Uran alkuvaiheessa täytyi karsia kilpailu kerrallaan kovempiin kilpailuihin”, Kiviranta kertoo.
Nykyään Kiviranta tarvitsee kilpailuihin avustajan, joiden rekrytointi on haastavaa, sillä kilpailukalenteri saattaa muuttua hyvinkin lyhyellä varoitusajalla.
”Avustajien rekrytointi pitäisi tapahtua useampi kuukausi etukäteen. Myös sponsoreita on vaikeampi hakea, kun näkyvyys on heikompaa kuin muussa urheilussa”, hän lisää. Tähän mennessä Kiviranta on saanut taloudellista tukea paraurheiluun muun muassa Urheiluopistosäätiöltä.
Paraurheilun lisäksi Kiviranta opiskelee täysipäiväisesti kauppatieteitä Hankenin yliopistossa.
”Yksi tärkeä tavoitteeni on löytää tasapaino harjoittelun, kilpailemisen ja opintojen suorittamisen välille. Unelmani olisi rakentaa ympärilleni tiimi, joihin kuuluisivat tietyt valmentajat ja yhteistyökumppanit, jolloin voisin itse keskittyä täysillä urheiluun”, Kiviranta korostaa.
Seuraava tärkeä etappi on paralympialaiset vuonna 2026, jotka järjestetään Italian Milanossa.
”Lisenssit pitäisi nyt ainakin olla kunnossa. Haluan kilpailla podiumilla kahdessa lajissa, pujottelussa ja suurpujottelussa. Sitä ennen toki tavoittelen Maailman cup -osakilpailujen voittoja”, hän tuumaa.