”Liikkumattomuus on yhteiskuntamme suurin liikuntapoliittinen haaste”

Suomen Olympiakomitean puheenjohtaja Jan Vapaavuori piti Urheiluopistosäätiön juhlavuoden seminaarissa herättävän puheenvuoron, jossa hän avasi Suomen Olympiakomitean tavoitetta liikkeen ja liikunnallisen elämäntavan edistämiseksi.

Vapaavuori nosti esiin karuja tietoja suomalaisten liikkumisesta. ”Vain alle kolmasosa suomalaisista liikkuu terveytensä kannalta riittävästi. Jopa iso osa lapsista ja nuorista, jotka liikkuvat urheiluseurassa, liikkuvat silti liian vähän oman terveytensä kannalta; muu elämä harrastuksen ulkopuolella on liian passiivista”, avasi Vapaavuori.

”Esimerkiksi teknologinen kehitys on tehnyt elämästä helpompaa, mutta samalla myös vähemmän liikkuvaa. Liikkumattomuuden ongelma on kansantaloudellisesti suuri; liian vähäinen liikunta kasautuu yhteiskunnallisella tasolla ja kuvaavia ovat siitä johtuvat yli 3 miljardin vuotuiset kustannukset, jotka nekin lienevät alakanttiin arvioidut.” 

Vapaavuori painotti, että keskustelua ja ymmärrystä liikkumattomuuden vaikutuksista tulee lisätä, mutta huomio olisi hyvä siirtää yhteiskunnan ja järjestelmän sijaan yksilön tasolle. ”Kysymys on lopulta yksittäisten ihmisten elämänlaadusta ja jopa elämän pituudesta.” 

”Meidän tulisi tavoittaa ne, jotka eivät liiku”

Vapaavuoren mukaan suomalaisen liikunnan ja urheilun järjestelmän haasteena on, että se tekee erittäin hyvää työtä niiden piirissä, joita se tavoittaa, mutta valitettavan iso osa jää tavoittamatta. ”Maailman muutoksessa tämän ulottuvuuden merkitys korostuu. Meidän tulisi onnistua tavoittamaan ne, jotka eivät harrasta liikuntaa – ne, jotka eivät liiku.”

Suomen Olympiakomitean tehtävästä on käyty viimeisen vuoden aikana kiivasta keskustelua. ”Olympiakomitea on liikunnan ja urheilun ainoa kansallinen kattojärjestö. Minulle on itsestään selvää, että tehtävämme on silloin mahdollisimman laajan liikuntakäsitteen mukainen. Viime syksynä päivitimme strategiaamme, ja otimme yhdeksi uudeksi kärkitavoitteeksemme liikkeen ja liikunnallisen elämäntavan edistämisen. Olemme saaneet kritiikkiä, että tämä ei kuuluisi komitean tehtäviin, mutta tästä olen jyrkästi eri mieltä: juuri meidän on otettava koppia ylivoimaisesti merkittävimmästä liikuntapoliittisesta yhteiskunnallisesta haasteesta”, painotti Vapaavuori.

Vapaavuoren mukaan uusi tavoite tukee kahta muuta Olympiakomitean kärkihanketta: seuratoiminnan edistämistä sekä huippu-urheilun tukemista. ”Mitä enemmän ihmiset liikkuvat, sitä enemmän heitä ohjautuu seuratoiminnan pariin. Ja mitä isompi määrä väkeä on seuratoiminnan parissa, sitä suuremmalla todennäköisyydellä pärjäämme myös huippu-urheilussa. Turhan usein oma liikunta- ja urheilukenttämme asettaa nämä asiat keskenään vastakkain.” 

Vapaavuori myönsi, ettei liikkumisen lisääminen ole helppo rasti eikä Olympiakomiteallakaan ole suoria vastauksia haasteen voittamiseksi. ”Arjen passivoituminen on globaali ilmiö enkä usko, että haastetta on missään maassa onnistuttu merkittävästi taklaamaan. Ei meilläkään ole selkeää käsitystä siitä, mitä asian eteen pitäisi tehdä emmekä voi antaa lupausta, että voimme kääntää huolestuttavan tilanteen toiseksi. Mutta lupaamme yrittää.”

Olennaista on Vapaavuoren mukaan ymmärtää, että liikunta- ja urheilusektoriin kuuluu iso kattaus monenlaisia toimijoita – poliittisia toimijoita, kuntia ja hyvinvointialueita, kolmannen sektorin toimijoita, yrityksiä, työpaikkoja, kouluja, päiväkoteja ja niin edelleen. ”Kaikilla toimijoilla pitäisi olla yhteinen päämäärä: vahvistaa yhdessä koko suomalaisen liikunnan ekosysteemiä ja sen vaikuttavuutta. Olympiakomiteassa pyrimme ensi luomaan perustaa tälle työlle, sitten luomaan uutta ja lopulta vakiinnuttamaan toimenpiteet – nimenomaan niin, että asiat tehdään yhdessä koko ekosysteemin kanssa. Liikkumattomuus on yhteiskuntamme suurin liikuntapoliittinen haaste ja yhteisömme velvoite on ottaa ongelma tosissaan”, painotti Vapaavuori.

Kaupungeilla on merkittävä rooli

Vapaavuori muisteli myös työtään Helsingin kaupungin pormestarina: ”Teimme systemaattisesti työtä liikkumisen edistämiseksi Helsingin liikkumisohjelman muodossa. Yksi tärkeimmistä asioista oli silloin ymmärtää, että liikkuminen ja liikunta ovat eri asioita, eikä niitä tule asettaa vastakkain. Silloin kuin tavoittelemme lisää liikuntaa, on melko helppoa osoittaa, kenen vastuulle sen lisääminen kuuluu. Sen sijaan vastuu liikkumisen lisäämisestä ja istumisen vähentämisestä kuuluu niin liikennejärjestelmän, kasvatuksen ja koulutuksen kuin sosiaali- ja terveystoimen edustajille.” 

Vapaavuori korosti puheessaan nimenomaan lähiympäristön roolia: ”Lähiympäristön pitäisi tukea liikkumista niin, ettei ihminen edes tiedosta liikkuvansa enemmän. Ympäristö ohjaa liikkumista yksilön valintaa enemmän. Kävelyn ja pyöräilyn pitäisi esimerkiksi olla autoilua miellyttävämpi vaihtoehto.” 

Työ helsinkiläisten liikkumattomuuden eteen oli monimuotoista. ”Helsingin liikkumisohjelmassa oli noin 60 toimenpidettä. Teimme valtavan määrän erilaisia asioita, enkä silti ole varma, onnistuimmeko kääntämään liikkumattomuuden suuntaa”, myönsi Vapaavuori.

Vapaavuori kiitti puheessaan myös Urheiluopistosäätiön tekemää pitkäjänteistä työtä: ”Teillä ja ekosysteemillä, jonka ympärillenne olette onnistuneet rakentamaan, on ollut erittäin merkittävä rooli suomalaisen liikunta- ja urheilukulttuurin rakentamisessa. Kiitos hyvästä työstä ja yhteistyöstä.”

Luitko jo nämä?